63. Enemmän syöminen

Kun aloitin SyVä-menetelmän soveltamisen, opettelin parin vuoden ajan syömään vähemmän. Opin varomaan tilanteita, joissa söin liikaa, hillitsemään nälkäni ja vastustamaan luolamiehen impulsseja. Sen tarinan kerroin tässä blogissa kaudella 1. 

Sitten, juuri kun luulin löytäneeni uuden pysyvän tasapainon, innostuinkin urheilemaan enemmän. Ja niin ruokailutottumukset menivät taas uusiksi. Taas täytyy opetella uusi tapa syödä ja löytää uusi tasapaino.

Urhelijan ruokavalio on erilainen kuin toimistotyöläisen (taas näitä syviä oivalluksia –you heard it here first!). Ennen aktiivisen liikunnan aloittamista en ollut oikeastaan koskaan ajatellut ruokailua urheilun näkökulmasta. Ruokaa tarvitsi nälän takia ja kulinaristisista syistä. Valintaperusteet olivat lähinnä maku ja saatavuus, ehkä myös hinta sekä ekologiset ja moraaliset tekijät, mutta sillä, miten ruokailu vaikuttaisi kuntoon, jaksamiseen ja palautumiseen, ei tietokoneen ääressä sähköposteja naputellessa ollut juurikaan merkitystä.

Liikuntauran alussa syömisellä ei myöskään ole vielä kovin paljon merkitystä. Yksittäiset lyhyet lenkit eivät kuluta paljon energiaa. Siksi laihtuminen pelkästään urheilemalla on vaikeaa, ellei mahdotonta. Aloitteleva kuntoilija voi siis edelleen jatkaa vähemmän syömistä.

SyVä-menetelmässä olennaista oli ja on, että kaikkea saa syödä, mutta vähemmän. Silloin ei ole merkitystä, jättääkö syömättä hiilareita vai rasvaa, juoko vähemmän alkoholia tai tuoremehua, kunhan jostakin määrätietoisesti vähentää. Tavoitteena on löytää uudet ruokailutottumukset, joilla paino pysyy kurissa vaikka ilman liikuntaa.

Liikunnan pikkuhiljaa lisääntyessä tilanne muuttuu. Vaikka muuten söisi vähän, pitää oppia syömään sopivasti ennen urheilua ja tarpeeksi urheilun jälkeen. Myöhemmin kun liikuntaa on paljon, voikin sitten taas syödä oikeastaan koko ajan ja melkein mitä vaan, ja paino pysyy silti kontrollissa, koska kulutus kasvaa niin paljon.

Aktiiviurheilijan ruokailut pitää kuitenkin suunnitella aivan eri tavalla. Kun treeniä tulee paljon, tarvitaan energiavarantoja pitkille lenkeille ja voimaa palautumiseen. Jos ei syö tarpeeksi ja oikeanlaista ruokaa, ei jaksa, kunto ei kohene eivätkä lihaksetkaan kasva. Tässä vaiheessa alkavat sitten ne hiilarit, proteiinit, glukoosit ja muut kiinnostaa.

Ruokailuajoillakin on väliä. Itse en esimerkiksi voi treenata kovaa pariin tuntiin ruoan jälkeen. Ja treenin jälkeen on sitten kauhea nälkä. Harjoittelun jälkeen on hetken auki ns. anabolinen ikkuna eli jakso, jonka aikana lihakset ottavat paremmin vastaan ravintoaineita. Aika pian harjoittelun jälkeen kannattaisi siis aina syödä, hiilihydraatteja ja proteiineja. Parasta olisi synkata ruokailut ja harjoitusajat niin, että treenin päälle saa aina kunnollista ruokaa, mutta jos ei varsinaiselle aterialle heti ehdi, pian treenaamisen jälkeen kannattaa ottaa vaikka trendikäs patukka.

Enemmän syöminen ei tietenkään tarkoita sitä että kiskoo pelkkää sokeria, järjettömiä määriä tuoremehua, pullaa tai karkkia. Vaikka suklaa sisältää paljon energiaa, suklaatankkausta ei oikein voi suositella ratkaisuksi lisääntyneeseen energiantarpeeseen. Pelkillä palautusjuomilla lutraamalla ei myöskään voi kompensoida terveellisiä ja monipuolisia aterioita.

Vaikka luulisi, että enemmän syöminen on helppo juttu, se voi olla vähemmän syömään tottuneelle vaikeaa (juuri kun on jotakin oppinut, pitääkin taas harjoitella jotakin ihan muuta!). Erityisen vaikeaa se on, jos urheilijan energiatarpeet haluaa yhdistää johonkin erikoisruokavalioon, vaikkapa kasvissyöntiin. Se onkin sitten todellinen haaste, josta lupaan kirjoittaa lisää myöhemmin.

Yhteistä vanhan SyVä-elämäntavan kanssa on, että urheillessakin korostuu oman kehon tunteminen ja nälän hallinta. Kun seuraa omia reaktiotaan ja jaksamista, pikkuhiljaa hahmottuu, milloin kannattaa syödä ja kuinka paljon.

Fakta on joka tapauksessa tämä: Aktiivisesti urheilevan pitää syödä enemmän.

62. Punttisali

Nyt kun syksyä pukkaa ja ulkourheilu vääjäämättä vähän vähenee, otin itseäni jäykästä keski-ikäisestä niskasta kiinni ja palasin salille.

En ole koskaan ollut suuri punttisalifani. Punttiksesta on yleensä tullut mieleen ahdas ja pimeä hikinen loukko ja vanhan luokkakaverini määritelmä punttisalilla kuntoilemisesta: mennään puhumaan paskaa telineissä.

Löysin kuitenkin viime vuonna salin, joka on logistisesti hyvässä paikassa metroasemalla ja siisti ja väljä – jopa tyylikäs. Pukuhuonekaan ei haise. Sen jälkeen punttisalilla käynti on parhaimmillaan ollut ihan miellyttävä kokemus.

Punttisali on jännä sosiaalipsykologinen observointitila. Seuraan aina mielenkiinnolla minkänäköistä jengiä salilla on. Arkkityyppejä on monenlaisia, liian pienissä vaatteissa treenaavista ja itseään kuvaavista hiljaa puurtaviin eläkeläisiin, ja hauiksiaan peilistä katselevista miehistä kovaäänisiin höpöttäjiin.

Alunperin minut ajoi salille ns. core. Kun juoksuvauhti koveni, huomasin nopeasti, että kipu ei tule ekana jalkoihin vaan ensimmäisenä väsyy selkä. Tiedän juoksevani liian kovaa, kun takana lantion yläpuolella selkärangan vieressä lihakset alkavat krampata. Korsetti ei oikein tahdo pysyä kasassa, ja kun niin käy, ryhti pettää ja koko juoksuasento hajoaa.

Tavoitteeni salilla on siis ensisijaisesti vatsan ja selän lihasten vahvistaminen, mutta vaihtelun vuoksi olen välillä kokeillut myös erilaisia käsi- ja hartiakojeita ja joitakin jalkapuristimia ja muita keskiaikaisen kidutuslaitteen näköisiä pingottimia.

Kuten edellä olevasta kuvauksesta käynee ilmi, en ole kovin pro näissä punttisalivehkeissä. Treeniohjelmanikin on itse keksimäni ja siksi hyvin yksinkertainen. Kierrän kolme rundia, laitteita aina vähän fiiliksen ja ruuhkien mukaan vaihdellen, ja otan jokaisessa telineessä 15 vetoa painoja pikkuhiljaa lisäten. Toistaiseksi tämä on toiminut kohtuullisesti, mutta tiedostan kyllä, että tehokkaampiakin tapoja kehittää lihaksia varmaan olisi. Jossain vaiheessa lienee syytä olla yhteydessä ns. asiantuntijaan ja saada joku hieman systemaattisempi harjoitusohjelma.

Kuten syömisessäkin, punttisalillakin pitää oppia kuuntelemaan omaa kroppaa ja mennä omien tuntemusten mukaan. Sopivat painot ja harjoitukset löytää varovaisesti kokeilemalla.

Oman suunnitelman seuraaminen on salilla välillä vaikeaa, kun omaa suoritustaan väkisinkin vertaa muihin ja tsekkaa koko ajan millä painoilla muut ovat samoissa tellingeissä treenanneet. Siitä pitää tietoisesti pyrkiä eroon, varsinkin alussa kun painojen täytyy olla omassa treenissä pieniä. Itse ainakin vedin alkuun innoissani kaikkiin laitteisiin liian isot painot enkä sitten jaksanut toistoja ollenkaan niin montaa kuin olin suunnitellut.

Pidin kesällä punttisalista kokonaan taukoa enkä ole sen jälkeen oikein vieläkään päässyt säännöllisissä treeneissä vauhtiin, vaikka olenkin maksanut kuukausimaksua. (sairaan kalliita punttisalikäyntejä elo-syyskuussa!). Nyt syksyllä ensimmäisillä käynneillä todellakin huomaa, että kesällä on ollut tauko. Kaikkien painojen kanssa joutuu palaamaan ajassa taaksepäin. Ainoa positiivinen yllätys olivat käsivoimia vaativat vedot, joissa jaksoi heti ekalla kerralla samat kuin ennen kesää. Jonkin verran on kai siis ehtinyt uidessa käsiään heiluttaa.

Kivaa tässäkin on se, että kun olemattomista lihaksista aloittaa, kehitystä tapahtuu aika nopeasti. Jo muutaman säännöllisen käynnin jälkeen huomaa, että jaksaa tehdä samoja vetoja vähän isommilla painoilla, ja joka kerta kun voi tuikata laitteen painotikun yhtä isompaan reikään, tulee hyvä fiilis. On saanut jotain aikaan.

P.S. Erikoismaininta sille, joka on suunnitellut punttisalin suihkutilojen valot. Ne on taitavasti tehty niin, että valoista tulee todella voimakkaat varjot. Kun suihkun jälkeen näkee itsensä saunan oven heijastuksesta, lihakset näyttävät isommilta ja hyvällä mielikuvituksella voi sopivasta kulmasta katsellen kuvitella itselleen pyykkilautavatsan

61. Syysplösähdys

Detraining, sanoo kello.

En ole tällä viikolla urheillut vielä lainkaan ja viime viikonlopunkin lenkit jäivät juoksematta. Olen myös syönyt epäsäännöllisesti ja vähän mitä sattuu.

Syy on selvä: Syksy tuli.

Aamulla, kun pitäisi lähteä polkemaan töihin, on pimeää. Töiden jälkeen, kun ehtisi lenkille, on pimeää. Uimahallissa on pimeää (no okei, ei ole, mutta siltä tuntuu).

Lisäksi on kylmä ja koko ajan sataa.

Tämä ns. syysplösähdys on syysmasennuksen muoto, joka saattaa iskeä aktiiviurheilijaan pohjoisella pallonpuoliskolla loka-marraskuussa. Itselleni se iskee joka syksy.

Sinällään ei kai ole mikään ihme, että motivaatio liikkua putoaa eikä urheilu tunnu kesän jälkeen kivalta, kun ulkona on pimeää, märkää ja kylmää. Ja pimeää.

Effektiä voimistaa vielä se, että sesongin viimeiset kisat ovat yleensä alkusyksystä ja niihin tsemppaamisen jälkeen saattaa olla muutenkin palautumisen tarpeessa. Lisäksi avovesiuinti loppuu, kun se ei yksinkertaisesti vain ole kivaa kylmässä vedessä, ja tuo omalta osaltaan syksyyn lopullisuuden tuntua.

Mutta ei hätää. Kuten takapakki aikoinaan vähemmänsyömisen yhteydessä, tämäkin on a) tavallista b) ohimenevää c) syytä ottaa rauhallisesti ja osana projektin normaalia aaltoliikettä. Koska tämä on tuttu juttu, olen oppinut olemaan itselleni armollinen. Viikko pari vähemmän treeniä syksyllä ei vaikuta ns. suureen kuvaan mitenkään.

Hoitokin on olemassa: Kaikkeen on olemassa varusteet. Pitää vain kaivaa esiin paksummat trikoot, neopreenihanskat ja lämmittävät suojat pyöräilykenkien päälle, ja matka jatkuu taas. Kun on muutaman kerran polkenut sateessa ja juossut pimeässä pipo päässä ja todennut että sekin sujuu oikein hyvin, seuraavat kerrat ovat jälleen helpompia. Sopiva talvisesongin viikkorytmi löytyy pikkuhiljaa.

Talvella voi tietenkin myös polkea ja juosta sisällä. En tosin tykkää matolla juoksemisesta, joten epäilen että jatkan ulkona juoksemista niin kauan kuin pystyn. Teloilla sisällä pyöräilyä en ole vielä koskaan kokeillut, mutta se saattaa olla ohjelmassa siinä vaiheessa, kun ulkona alkaa olla liukasta.

Kaipa se tästä taas.

Mutta on siellä kyllä aamuisin pimeää (sanoinko sen jo?). Voisikohan sitä lähteä johonkin lämpimään treenaamaan?