Turun kisan uinti sopii kaltaiselleni sileän veden uimarille. Joessa kun uidaan, aaltoja ei juuri ole ja reitti on selkeä. Uidaan vain ränniä edestakaisin. Kääntöpoijut reitillä ovat isot; niitä on mahdoton missata.

Joki on kuitenkin niin leveä, että mutkittelemaan mahtuu, jos ei välillä katso mihin on menossa. Itse menin tietoisesti vähän lähempänä joen syrjää, jotta sain uida rauhassa ruuhkan ulkopuolella. Se toimi hyvin, vaikka pari kertaa meinasin törmätä veneisiin reunoilla. Vähän piti siis täälläkin suunnistaa.

Paljon puhuttu Aura-joen vesi ei paljon haittaa. On se tietenkin sameaa, mutta niin on vesi melkein missä tahansa muuallakin Suomessa. Kun liikkeelle pääsee, ei kisan aikana enää paljon mieti, kuinka puhdasta vesi on. Monet kilpailijoista nousivat kuitenkin vedestä naamat mustana, joten jotain ylimääräistä joen vedessä kyllä on. Mutta ei nyt mietitä sitä.

Muutamat pidemmät treeniuinnit avovedessä ovat opettaneet sen verran, että osaan jo odottaa tietynlaista dynamiikkaa uintisuorituksen aikana:

Noin kahdensadan metrin kohdalla minulle tulee aina angsti, kun sopivaa hengitysrytmiä ei ole vielä löytynyt ja tuntuu, ettei henki kulje. Vähän myöhemmin uinti alkaa yleensä sujua, kunnes jossain kilometrin jälkeen alkaa väsyttää ja huomaan, että uintiasento alkaa hajota. Sitten taas puolentoista kilsan jälkeen helpottaa, kun tiedän selviäväni.

Normaali 250:n metrin hengityshaaste tuli tälläkin kertaa, mutta koska osasin siihen jo varautua, sain tilanteen haltuun rauhallisesti hengittelemällä ja tahtia vähän hidastaen.

Pieni lisähaaste tuli siitä, että säädin kellon GPS:n asetuksia karkeammiksi ennen kisaa, jotta wanhan kello akku varmasti riittäisi koko kisan ajan. Siitä seurasi se, että kello kadotti satelliitit kokonaan kesken kisan ja psykologisesti tärkeät väliaikaväristykset jäivät välillä tulematta. Kellon mukaan uinnin toiseen 250 metrin pätkään meni yli 16 minuuttia. Siinä kohtaa meinasi usko loppua. Ihan niin hidas en sentään ole.

Myös normaali väsy kilsan jälkeen tuli. Siinä kohtaa pitää aina vähän nollata uintia ja keskittyä tekniikkaan. Kun kädet alkavat väsyä, tulee helposti vedettyä kädet kyynärpäät alhaalla läpi, jolloin vedosta katoaa voima. 

Ihan lopussa uinti meni vähän sähläämiseksi. Luulin jotenkin, että viimeiseltä poijulta olisi enää vain lyhyt luikaus maaliin, mutta paluumatka olikin yllättävän työläs. Suomen joutsen on pitkä laiva, kun sen kylkeä pitkin ui ja koko ajan odottaa, että kohta ollaan perillä.

Perille kuitenkin lopulta pääsin, ja myönteistä oli, että uinti oli kokonaisuutena ehjempi kuin aiemmissa kisoissa. Pahaa hyperventilaatiota ei tullut, ja rauhoittavat sammakkouinnit jäivät tällä kertaa pois. Kun kelloon tallentunutta statistiikkaa katsoo, pulssikin pysyi aisoissa ihan uinnin loppua lukuun ottamatta.

Aikaa meni kuitenkin 49 minuttia, kun tavoite oli päästä alle 45 (mikä sekin on vielä aika maltillinen tavoite).

Ehkä pitää vain uida enemmän? Ongelma on, että avovesiuinnin treenikausi jää Suomessa liian lyhyeksi. On yleensä melkein kesäkuu ennen kuin vesi on tarpeeksi lämmintä ja heinäkuun puolivälissä oli tänäkin kesänä mökillä jo niin paljon sinilevää, ettei enää pääse uimaan.

Täytyy suunnitella jonkinlainen intensiivikurssi. Vauhtia pitää saada ensi kaudelle reilusti lisää.

Kisaraportin osa 1.