Sarjassamme välttämättömiä tarvikkeita, joiden olemassaolosta en vielä vuosi sitten edes tiennyt: Ostin keskisnorkkelin.

Keskisnorkkelin idea on, että uidessa pystyy paremmin harjoittelemaan uintitekniikkaa, kun ei tarvitse keskittyä hengittämiseen. Sellaista käyttävät nekin, jotka jo osaavat uida, kun haluavat keskittyä erityisesti esimerkiksi uima-asennon kehittämiseen tai tehokkaaseen tasapainoiseen käsivetoon. Minulle snorkkeli on kuitenkin apuväline isoimman ongelmani eli hengityksen harjoitteluun.

Toimivan uintitekniikan etsimisessä tarvitaan henkistä tukea. Uinti snorkkelin kanssa oli vapauttava (nykyään kai kuuluisi sanoa voimaannuttava) kokemus. Ilman snorkkelia kykenen uimaan hengästymättä noin 50 metriä. Snorkkelin kanssa pystyin uimaan rauhallisesti vaikka kuinka pitkään, mikä vahvisti sen olettamuksen, ettei hengitysongelmani mitenkään liity kuntoon vaan on lähinnä tekninen ja henkinen haaste. Snorkkeli on uniriepu, joka tuo turvallisuuden tunteen.

Uniriepuja on monia, eri uimareilla erilaisia. Minullakin on ollut niitä useita. Ensin oli nenäklipsi. Se on pieni puristava nenänsulkija, joka estää veden tunkeutumisen nenään, kun pään laittaa veteen. Uin pitkään uimakoulussa aina klipsu nenässä ja harjoittelu sujui mielestäni sen kanssa paremmin. Kunnes kerran klipsu meni rikki ja jouduin uimaan lopputunnin ilman sitä. Huomasinkin, että uinti sujui mainiosti myös ilman nenäpuristinta.

Uniriepu oli hoitanut tehtävänsä.

Minulla on myös kelluttavat uimahousut (naurakaa vaan!), jotka helpottavat hyvän uima-asennon löytämistä. Silläkin on pitkälti psykologinen merkitys. Kun lähdin mukaan triathlon-uintikurssille, en todellakaan kokenut olevani siihen valmis. Kaikki henkinen tuki on tarpeen.

Joillekin samanlainen turvallisuuden tunnetta lisäävä efekti tulee pullarista eli jalkojen väliin laitettavasta kelluttavasta tyynystä (tyhmä käännös englannin sanasta pull buoy).

Yhteistä kaikille unirievuille on, että niillä on alkuun oikeasti tekniikan harjoittelua helpottava vaikutus. Kun kaikkien mietittävien asioiden listalta saa jonkun hetkeksi ruksittua pois, on helpompi keskittyä muihin yksityiskohtiin. Pullarilla uidessa voi keskittyä käsivetoon, kun asento pysyy hyvänä ilman potkimista, jne. Aikanaan apuvälineen tekninen merkitys sitten pikkuhiljaa vähenee, mutta henkinen tuki jää.

Kun ekan kerran saa uitua 50 metriä hyvällä vauhdilla nenäklipsin kanssa, tietää, että samaan pitäisi pystyä myös ilman klipsiä. Kun tietää, että jaksaa pullarin kanssa uida kilometrin, on helpompi uskoa, että pystyy uimaan saman matkan ilmankin. Kun oikea hengitysrytmi löytyy snorkkelin kanssa, on valmiimpi hallitsemaan hengitystään, kun snorkkelin jättää altaan reunalle. 

Kun uintitekniikan perusasiat ymmärtää, kokonaisuuden toimimaan saaminen on pitkälti psykologiaa. Oivaltamista, itsetuntemusta, hallintaa. Treenaamalla oppii tietenkin uimaan tehokkaammin ja nopeammin, mutta ennen kaikkea harjoittelemalla – ja vain harjoittelemalla – saavuttaa itsevarmuuden. Silloin uiminen sujuu myös silloin kun jokin menee vähän pieleen, kun joku potkaisee kylkeen, aalto lyö naamaan tai vaikkapa teknisiä yksityiskohtia miettiessään vain unohtaa välillä hengittää. 

Uinti on henkimaailman hommaa.