Tätä blogia ja triathlon-harrastusta yhdistää se, että kumpaisenkin pitäisi olla kivaa. Jos harrastaminen tuottaa enemmän stressiä kuin iloa, jokin on pielessä ja kannattaa pysähtyä hetkeksi miettimään ajankäyttöä ja elämän prioriteetteja.

Mainitsin jo vähän aikaa sitten, että kausi on mennyt eri tavalla kuin suunnittelin. Paljon olen pohtinut, miksi tätä triathlon-hommaa teen. Mikä on tärkeää ja mistä tulen onnelliseksi?

Onko tärkeää pysyä kunnossa vai saavuttaa uusi PB seuraavassa kisassa? Onko tavoitteena nauttia urheilusta ja liikkumisesta vai tuleeko ilo siitä, että pääsee viivalle lappu rinnassa? Tuottaako eniten iloa ryhmässä tekeminen vai onko kivointa liikkua yksin luonnossa?

Mistä motivaatio tulee?

Blogin kirjoittaminen on minulle oikeastaan hyvä indikaattori: jos en ehdi kirjoittaa, en yleensä ehdi treenatakaan niin paljon kuin suunnittelen.

Pohdintojen lopputulos oli se, että meillä otettiin vähän aikaa sitten käyttöön Plan B: Siirsimme Köpiksen Ironman-kisan ensi vuoteen.

Suurin syy olivat aikatauluongelmat suunnitellun kisaviikonlopun molemmin puolin. Kaikki ei nyt vain mahdu kalenteriin samaan aikaan ja täyden matkan kisa on kuitenkin sen verran iso hepnaadi, ettei väkisin kannata yrittää.

Ei me kyllä olla ehditty treenatakaan kaiken hässäkän keskellä suunnitelmien mukaan. Vaikka maaliin varmaan pääsisi nykykunnossakin, ihan turistiksi ei kuitenkaan haluaisi Tanskaan lähteä.

Suoraan sanottuna olo on jotenkin helpottunut, vaikka tämä tietysti tarkoittaa, että ensi vuonna pitää sitten harjoitella enemmän… Opittu on ehkä jotain siitä, mitä vaatii Ironman-treeniohjelman sovittaminen perheen kevätkiireisiin ja kesäaikatauluihin. Ensi vuonna osaamme paremmin. Ehkä.

Joku kisa pitää kalenterissa kuitenkin olla, koska se antaa ryhtiä harjoittelulle ja kannustaa ulos lähtemiseen silloinkin kun ei ihan satasella huvittaisi.

Siksi tilalle otettiin Challenge Turku. 

Turku oli viime vuonna kiva tapahtuma ja puolimatka tuntuu juuri nyt sopivalta kisalta. Ja aikataulu on parempi. Olkoonkin, että heinäkuun loppu tuli yllättävän nopeasti. Olo ei tunnu riittävästi valmistautuneelta. Taaskaan.

Viikon päästä on joka tapauksessa kisapäivä. Kuten Warsinais-Suomessa jo Juhana Herttuan aikoihin oli tapana sanoa: Näillä mennään.