Tänään on kulunut kuusi kuukautta siitä, kun muutimme putkiremontin alta evakkoon. Nyt on melkein valmista. Melkein valmista on ollut viimeiset kaksi kuukautta. Vielä pari viikkoa varmaan menee. Jaksaa, jaksaa!

Täytyy sanoa, että vaikka olimmekin varautuneet pitkään ja tuskaiseen suoritukseen, aika lailla on voimille ottanut, varsinkin henkisesti.

En ole ikinä juossut mitään ylipitkiä matkoja enkä osallistunut kuntosarjan kisoja pidempiin triathlon-skaboihin (vielä), mutta kuvittelisin, että tässä tunnelmassa on vähän samaa kuin ultrajuoksussa. Vielä 10 kilsaa. Enää tunti. Jaksaa, jaksaa!

Christopher McDougallin juoksukirjaklassikossa Born to Run kerrotaan amerikkalaisen ultrajuoksijan Lisa Smith-Batchenin kutsuneen uupumusta lemmikikseen. Hän suorastaan odotti kisoissa, että se, the Beast, ilmestyisi. Aina kun pedon kohtaa, oppii hallitsemaan väsymystä ja kipua paremmin ja tutustuu itseensä syvemmin. 

Ei putkiremontti tietenkään yhtä raskasta ole kuin sadan kilometrin juokseminen autiomaassa, ja olemme remontin venymisestä huolimatta toistaiseksi välttyneet hallusinaatioilta, mutta jotain samaa on siinä fiiliksessä, että homma ei tunnu loppuvan koskaan. Samoin siinä, että aina kun luulee olevansa niin kypsä, ettei jaksaisi enää yhtään, jaksaa aina kuitenkin vielä vähän.

Vanha triathlon-slogan sopii hyvin myös putkirempan teemaksi: We don’t stop when we are tired, we stop when we are done!

Putkirempalla on ollut myös sellainen vaikutus, että alkukesäksi suunnittelemani harjoitusohjelma on mennyt viemäristä alas. Muuttolaatikoiden nostelu vahvistaa varmaankin ristiselkää, mutta muuten on jäänyt treenit viime aikoina aika vähiin.

Nyt kesäloman alkaessa olen kuitenkin toiveikas sen suhteen, että ehtisi viimeinkin treenata systemaattisesti. Kuusijärven kisapäivään on nyt kuusi viikkoa. Vielä ehtii. Jaksaa, jaksaa!