Viime viikonloppuna olisi pitänyt olla Vantaa Triathlon, joka oli projektini virallisena ensimmäisenä kisatavoitteena. Ihan hyvä, ettei kisoja ollut. En nimittäin koe olevani ihan valmis.

Pyöräily menisi varmaan jo nykykunnollakin viime vuotta nopeammin, ja juoksuvauhtikin lienee ok, vaikkei olekaan viime vuodesta parantunut. Mutta se uinti!

Jos olet lukenut näitä juttuja alusta asti – tai edes silloin tällöin –, tässä vaiheessa on varmaan jo käynyt selväksi, että minulla on ollut vaikeuksia saada hengitys kulkemaan uidessa (kts. 64. Uimatekniikkaa 2, 65. Hengitys, 76. Hengitys 2). Alkuvuodesta altaalla tuntui välillä jo paremmalta, mutta nyt kun olen parin kuukauden koronatauon jälkeen yrittänyt taas avovesiuintia, huomaan että takapakkia on tullut. Ei niin sanotusti oikein suju.

Luin vähän aikaa sitten jostain, että oikean uima-asennon ylläpitäminen on helpompaa (ja sitä kautta myös hengittäminen), jos vauhtia on riittävästi. Kokeilin tämän ajatuksen pohjalta vähän aikaa sitten Kuusijärvellä erilaisia tahteja ja vetoja, ja hetken luulin, että hengittäminen todella voisi olla helpompaa kun vauhtia on vähän enemmän. Nyt olen testannut samaa asiaa pariin kertaan ja voin todeta: Höpsis. Ei toimi ollenkaan.

Ryhdyin tutkimaan, minkälaisella tempolla minun pitäisi uida. Opin kaikenlaista.

Mitään ainoaa oikeaa normaalia kadenssia ei ole, ja sopiva tempo muuttuu ajan myötä, kun tekniikka kehittyy. Usein aloittelijat kauhovat koko ajan eivätkä malta liukua lainkaan. Siksi alkeiskursseilla usein hidastetaan tahtia ja harjoitellaan pitkiä hydrodynaamisia liukuja.

Kun uinnin tekniikka sitten myöhemmin paranee, liian pitkä liuku alkaa hidastaa vauhtia, koska asento hajoaavajoaa ja menosta tulee nykivää. Siksi tosiuimarit mittaavat ns. Swolf-arvoja, joissa yhdistetään nopeus ja vetojen määrä. Mitä pienempi arvo, sitä parempi, eli yritetään pienentää sekä aikaa että syklien määrää samaan aikaan. Nopeuden pitäisi tulla parantuneen tekniikan kautta. Kun vauhtia kasvattaa, pitäisi siis varoa, ettei parannus tule vain kadenssia lisäämällä, koska vauhti ei silloin ole kestävällä pohjalla. Vastaavasti, vetojen määrää voi vähentää, jos pito on niin hyvä, ettei vauhti pääse hiipumaan rauhallisemmalla tahdilla.

Oman uintini tila on vielä se, että hidas liukuva rauhallinen tyyli tuntuu toimivan parhaiten. Silloin pääsen välähdyksittäin sellaiseen zen-vesitilaan, jossa hengitys pysyy rauhallisena. Heti kun ryhdyn kiihdyttämään, homma hajoaa. Swolf-arvot ovat siis minulle vielä tässä vaiheessa turhaa hifistelyä. Tekniikka kuntoon ensin, sitten vasta tahtia lisää.

Sen verran ajatus kadenssista jäi kuitenkin kiertämään, että siihen pitänee vielä jossain vaiheessa uintitreenejä palata.

Kadenssi on olennainen mittari myös juostessa ja pyörän päällä.

Juoksun suhteen asia on omalta osaltani sikäli kunnossa, että olen aina juossut luonnostaan aika nopealla askeleella, ainakin siitä asti kun löysin kevyet juoksutossut, joilla askel on luonnostaan lyhyt ja rullaava. Sitä ei hirveästi tarvitse harjoitella. Nopeasti juostessa kadenssini on yleensä 180-190, mikä on käsittääkseni varsin hyvä arvo.

Pyöräillessä sen sijaan parantamisen varaa on paljon. Syyllistyin pitkään samaan virheeseen kuin melkein kaikki aloittelijat: poljin usein liian isolla vaihteella aivan liian hitaaseen tahtiin.

Luin intervepsistä, että ammattilaiset pyörittävät usein jopa sata kierrosta minuutissa. Epälin, että oma tahtini on reilusti sen alle. Sitten hankin kadenssisensorin, jolla sain oman tahdin näkyviin pyörätietokoneen ruudulle. Ja hämmästyin. Kadenssini oli vieläkin alhaisempi kuin olin kuvitellut. Varsinkin ylämäessä tapanani oli jurnuttaa väkisin liian isolla vaihteella. (Sanovat kyllä myös, että välillä on hyvä harjoitella matalalla kadenssilla, jotta saa jalkoihin voimaa pidempiä triathlon-kisoja varten, mutta melkein kaikilla aloittelijoilla haaste on saada lisää kierroksia minuuttiin.)

Kun kadenssia nostaa, ensin käy helposti niin, että polkimet lyövät tyhjää. Nopeampi pyörittäminen paljastaa huonon tekniikan armotta. Jos polkimet eivät pyöri tasaisesti ja voimaa käyttää vain alaspäin painamiseen, isolla kadenssilla polkeminen ei onnistu ollenkaan.

Kadenssi onkin viime aikoina ollut paras kaverini pyörällä treenatessa. Laitoin kadenssin pyörätietokoneen ruudulla ylimmäksi ja niin isoilla numeroilla, että keski-ikäinenkin näkee, ja poljen tosi paljon sen mukaan. Vähitellen keskimääräinen kadenssi on pyöräretkillä lähtenyt nousuun.

Tavoite on tästä eteenpäin vetää aina vähintään kahdeksaakymppiä.