Maan pinnalla elämään tarkoitetulle olennolle on lähtökohtaisesti luonnotonta hengittää veden alla. Siksi ei kai ole ihme, että rento hengittäminen uidessa on monille hankalaa. Tämä on minulle uimisen opettelussa se ylivoimaisesti vaikein juttu. Hengästyn uidessa todella nopeasti. 

Tiedän, etten ole niin huonossa kunnossa, että hyperventilointi puolen minuutin jälkeen voisi johtua ponnistelun raskaudesta. Pystyn myös uimaan kohtuullisen sujuvaa rintauintia siten, että hengitän veteen liukuessa, joten ihan pelkästä veden pelostakaan ei ole kyse. Syyn hengästymiseen täytyy siis olla tekninen ja/tai henkinen.

Paljon on vaikutusta uima-asennolla ja oikealla vartalon kierrolla. Jos pää on jäykkänä, rento hengittäminen on tietenkin mahdotonta. Jos uima-asento ei ole kunnossa, pää nousee kroolin hengityksessä helposti ylös. Silloin käy taas perinteisesti: jalat putoavat, uintiasento hajoaa ja vauhti tyssää. Lisäksi kaula vinossa on yksinkertaisesti vaikea hengittää. Pään pitäisi siis kiertyä suoraan sivulle vartalon kierron mukana.

En alkuun pystynyt hengittämään ollenkaan vasemmalta puolelta. Ymmärryksen lisääntyessä senkin ongelman syyksi osoittautui asentovirhe.Vasemman käden veto oli heikko eikä vartalo kiertynyt toiselle puolelle kunnolla. Silloin ei pääkään käänny luontevasti.

Hyvä vinkki pään pitämiseksi alhaalla on se, että hengittäessä vain toisen silmän pitäisi olla veden pinnan yläpuolella. Suu tulee silloin juuri ja juuri veden päälle. Tämä ei ole ihan helppoa, mutta hyvä harjoitus. Vettä tulee alkuun varmasti suuhun, mutta siihenkin on hyvä totutella, sillä avovedessä uidessa niin käy taatusti aina välillä eikä siitäkään saisi mennä rytmi sekaisin. Seuraavalla puhalluksella sitten ylimääräiset ulos.

Uintia oppii pala kerrallaan oivaltamalla. Yksi oivaltamisen hetki tuli minulle muutama viikko sitten, kun minulle kerrottiin, että hengityksen pitäisi tapahtua kainalon alta. Miten niin kainalon alta? Päähän kääntyy sivuun heti kun vetävä käsi on mennyt vierestä ohi. Käsihän on silloin vielä vedessä, ajattelin. Vai?

Kun keskityin vain tähän asiaan muutaman altaanmitan, tajusin, miten pää kääntyy melkein itsestään vartalon mukana, kun odottaa hengityksen kanssa siihen asti, että kauhaiseva käsi nousee lopputyönnöstä ylös. Hengitin selvästi liian aikaisin, mikä osaltaan vaikutti siihen, että pää oli väärässä asennossa ja hengityksen rytmittäminen vaikeaa. Katse voi hengittäessä oikeasti olla kainalon alla! Ei irtoa minulta ihan luonnostaan vieläkään ja unohtuu helposti, mutta asento on taas vähän parempi.

Kun asento on kunnossa, on vielä löydettävä itselle sopiva hengityksen tahti.

Vetojen ja hengityksen suhteen tavallisimmat vaihtoehdot tuntuvat olevan joka toisella, joka kolmannella tai joka neljännellä vedolla hengittäminen. Oikeaa tapaa ei ole vaan jokaisen pitää löytyy omansa, se joka itselle toimii. Joka kolmas on silti sikäli suositeltava rytmi, että vuorotellen kummaltakin puolelta hengittäminen tekee uimisesta symmetrisempää ja silloin tulee samalla automaattisesti treenattua kumpaakin vaihtoehtoa. Avovesiuinnissa on hyvä, jos osaa hengittää tarvittaessa kummaltakin puolelta, esimerkiksi aallokon mukaan.

Viime aikoina olen keskittynyt harjoittelemaan erityisesti uloshengitystä veden alla.

Olen päätynyt siihen, että hyperventilaatio johtuu liiasta puuskuttamisesta. Ylihengitän eli puhallan ilmat kovaa ulos, vaikka ulospäin ei tarvitsisi hengittää kovin voimakkaasti silloin kun ui rauhallisia vetoja.

Yksi tapa rauhoittaa hengitystä on pidättää hengitystä vähän aikaa sisäänhengityksen jälkeen kun kasvot ovat taas alaspäin vedessä. Kokeilin muun muassa tällaista: Jos vaikka hengitys sisään on oikealta, ennen uloshengitystä tulee ensin yksi veto vasemmalla ja vasta sen jälkeen hengitys ulos. Ja todellakin vain rauhallinen hengitys ulos, ei mikään uhkun-ja-puhkun-puhallus. Juuri nyt itselleni parhaiten tuntuu toimivan hengitys joka toisella vedolla, mistä seuraa että uloshengitys on näin vasta juuri ennen uutta sisäänhengitystä. Siitä tosin syntyy sellainen lisähaaste, että keuhkoihin jää helposti ilmaa ja uloshengitys jatkuu vielä pinnallakin, jolloin sisäänhengityksen kanssa tulee kiire. Puuh-ääh.

Ajoitus ei ole siis vieläkään oikein, mutta oikea rytmi on taas vähän lähempänä. Tämä voi olla sekunnin murto-osista kiinni. Etsintä jatkuu.

Ennen kaikkea tavoitteeni on saada hengitys rennoksi ja omaan hallintaan. Jos huomaan uidessani, että hengitys alkaa olla liian voimakasta, keskityn siihen, että en nosta päätä pintaan ja rupea puuskuttamaan. Pitää vain jatkaa uimista, mutta rauhoittaa hengitys jälleen. Jos tulee olo, että ei ehdi saada tarpeeksi happea, voi yhden käsivedon kohdalla kääntyä enemmän selälleen ja hengittää rauhassa vähän pidempään. Sen jälkeen on helpompi taas jatkaa uintia normaalilla rytmillä.

Välillä voi myös muuttaa hengitysrytmiä kesken kaiken. Jos normaalisti hengittää joka toisella vedolla, voi välillä hyvin vetää neljä. Happi riittää varmasti. Minulle käy itse asiassa aika usein niin, että jotakin teknistä yksityiskohtaa miettiessäni yksinkertaisesti unohdan välillä hengittää. Joskus treenien alussa tästä seurasi aina pieni paniikki ja usein uimisen loppuminen kokonaan. Nyt osaan jo todeta, että kas, hengitys jäi välistä – täytyypä hengittää seuraavan vedon jälkeen.

Lopullinen tavoite lienee, että löydän sellaisen rauhallisen luontevan hengitystekniikan, jota ei tarvitse uidessa enää lainkaan miettiä. Eihän sitä juoksulenkilläkään useimmiten kiinnitä hengitykseensä mitään erityistä huomiota. Jotkut miettivät tarkoituksella uidessaan vaikka työasioita, jotta eivät kiinnittäisi liikaa huomiota hengittämisen ja rupeaisi jännittämään.

Oma hengitystekniikan ohjenuorani tiivistettynä: rauhoitu, ota hengitys haltuun, etsi sopiva rytmi – sitten unohda koko juttu.