Koska hengittäminen on ollut itselleni uinnin harjoittelussa kaikkein hankalin opittava, olen keskittynyt siihen treeneissä paljon. Jos hengitysharjoitukset eivät kiinnosta tai kuulut niihin etuoikeutettuihin, joille hengitys veden alla käy luonnostaan, voit hyvin hypätä tämän jutun yli. Lupaan seuraavaksi kirjoittaa taas jostain ihan muusta.

Mutta nyt: lisää havaintoja uinnin aikana hengittämisestä.

Tavallaan on harhaanjohtavaa käsitellä hengittämistä omana erillisenä uinnin osana, sillä uintitekniikassa kaikki liittyy kaikkeen. Jos pään asento on huono, on vaikea hengittää. Jos potkii liian voimakkaasti huonolla tekniikalla, hengästyy. Jos hengittää väärään aikaan, se vaikuttaa kropan asentoon ja tekee uimisesta vaikeaa.

Kaikkein hankalinta on se, että hyvä rauhallinen hengitys on mahdotonta, jos uinti ei ole rentoa. Kun hengittämistä jännittää, rentous katoaa ja uiminen sujuu huonommin. Hengittämisestä tulee siis entistä vaikeampaa, jos sitä alkaa liikaa pohtia.

Oravanpyörän kääntämiseksi olen viime viikot tehnyt paljon hengitysharjoituksia. Olen katsonut videoita, kokeillut erilaisia hengitysrytmejä, harjoitellut keuhkojen tyhjentämistä, vauhdissa ja paikallaan, lättäreillä ja pullareilla. Olen kellunut ja pulputtanut.

Ennen kuin jatkan, todettakoon, että hengittäminen on hyvin yksilöllistä. Siksi en väitä, että seuraavat ideat, jotka ovat auttaneet minua, sopisivat kaikille.

Enivei, olen saanut hengittämisen suhteen muutaman viime viikon aikana kolme oivallusta. 

Ensin tajusin, että hengittämisen rytmi täytyy irrottaa käsien ja jalkojen rytmistä. 

Olen tähän saakka puuskuttanut uidessani käsien tahtiin kuin punttisalilla, missä olen tottunut hengittämään voimakkaasti vetojen mukaan (ulos aina kun ponnistaa). Sellaisella tahdilla voi kyllä saada vetoon voimaa, mutta pitkää matkaa ei sillä lailla jaksa uida. Itselleni raja tuli vastaan noin yhden altaanmitan jälkeen.

Tavoitteena pitää siis olla tasainen rauhallinen hengitys ulos, pikkuhiljaa. Puhaltaa ei oikeastaan pitäisi ollenkaan vaan antaa ilman vain valua hiljalleen ulos, tasaisesti, käsien ja jalkojen liikkeestä riippumatta. Lopuksi, juuri ennen seuraavaa sisäänhengitystä loput ilmat ulos suun kautta, jotta keuhkot tulevat tyhjiksi. Pinnalla ei enää saa hengittää yhtään ulospäin.

Parhaiten rauhallinen uloshengittäminen onnistuu, jos kuplat päästää ulos nenästä. Luulin pitkään, etten osaa lainkaan hengittää ulos nenän kautta veden alla, koska joskus ensimmäisessä uimakoulussa nenän kautta puhaltaminen tuntui vaikealta. Nähtyäni muutamia uintivideoita, joissa korostettiin nenän kautta hengittämisen tärkeyttä, päätin sitten kuitenkin eräänä päivänä kokeilla taas. Hoblaa! Pystyinkin hengittämään ulos nenän kautta ihan hyvin! Liekö syynä vain veteen tottuminen tai jonkinlainen itseluottamuksen lisääntyminen?

Toinen tärkeä oivallus oli, että nopean hengästymisen syy ei suinkaan ollut se, etten saanut riittävästi happea vaan se, että hengitin liikaa.

Liikaa hengittäminen on vähintään yhtä huono juttu kuin liian vähän hengittäminen. Jos yrittää haukkoa lisää ilmaa sisään vaikka vanhat ilmat ovat vielä keuhkoissa, iskee hiilidioksidi ja hyperventilaatio.

Tässä tekee hallaa, jos yrittää aina hengittää samalla rytmillä, vaikkapa joka kolmannella tai viidennellä vedolla. Sopiva rytmi vaihtelee, ja jos jääräpäisesti pitää kiinni samasta tahdista, hengittää helposti alussa liikaa.

Oikea sisäänhengityksen aika on, kun keuhkot ovat tyhjät. Sitä olen harjoitellut erikseen uimalla välillä pullarin kanssa vetoja niin, että hengitän paljon normaalia harvemmin. Pullari jalkojen välissä asento pysyy parempana ja sopivasti rentouduttuani pystyn uimaan koko altaan päästä päähän hengittämättä välillä. Happi ei siis oikeasti lopu viiden vedon jälkeen, vaikka siltä välillä tuntuu.

Kolmanneksi tajusin, että olen kääntänyt päätä hengitystä varten väärään aikaan.

Yritin pitkään ajoittaa pään käännön niin, että odotin kunnes vetävä käsi meni pään ohi ja yritin sitten hengittää kainalon alta. Ja olin aina myöhässä. Sitten luin jostain vinkin, että pään pitää alkaa kääntyä, kun vastakkaisen puolen käsi menee veteen, ja olla jo takaisin suorassa kun veto pään puolelta tulee. Naks. Rytmi on nyt paljon parempi ja helpompi hahmottaa.

Kun olen katsellut muiden uintia hallilla, olen huomannut, että todella monet uivat aivan liian vatsallaan. Siksi olen viime aikoina tehnyt myös vartalon kiertoon liittyviä drillejä. Sekin vaikuttaa hengitykseen (yllätys, yllätys!). Itse asiassa on niin, että jos vartalo kiertyy puolelta toiselle hyvin, päätä ei tarvitse kääntää hengittämistä varten oikeastaan ollenkaan. Riittää, että antaa hengityksen kohdalla pään mennä vartalon luonnollisen liikkeen mukana ja avaa suun, kun se on pinnalla.

Kaikki palaa lopuksi uima-asentoon ja keskikehon hallintaan. Kun vartalo pysyy suorana ja pinnan lähellä, pää on helpompi pitää oikeassa asennossa niin, että pää todella kääntyy vain sivulle eikä nouse ylös vedestä. Ja taas on hengittäminen rennompaa.

En vieläkään pysty pysähtymättä uimaan hirveän pitkiä matkoja, mutta luulen että kynnys on nyt näiden oivallusten jälkeen enemmän psykologinen.

PS. Jos vertaat tämän jutun havaintoja edelliseen hengitys-blogiin, huomaat, että joudun perumaan puheitani. Moni asia, joiden luulin silloin auttavan (hengityksen pidättäminen, hengittäminen joka toisella vedolla, uloshengitys pinnalla, jne.), olikin ihan väärin. Näin se välillä menee, erehdyksen kautta eteenpäin.