Tarinani on se tavallinen: Uinti on triathlonissa minulle ylivoimaisesti hankalin osuus ja toiminut tähän asti jarruna kaikille ajatuksille pidemmistä matkoista.

Kun aloitin uintiharjoitukset kolme vuotta sitten, en osannut uida kroolia lainkaan. Sittemmin uintitekniikkani on kyllä kehittynyt, mutta uinti on onnistunut vain lyhyissä pätkissä, henkeä haukkoen. Olen kokeillut kaikenlaista ja katsonut kaikki internetsistä löytyvät hengitysvideot. Välillä olen luullut tietäväni, miten asia menee, sitten taas tajunnut, että olen yrittänyt tehdä ihan väärin. Tunnelma on suoraan sanottuna ollut välillä aika epätoivoinen, kun mikään ei ole auttanut. 50 metrin allaskin on tuntunut pitkältä matkalta            

Kunnes pari viikkoa sitten, jokin yhtäkkiä muuttui. Juhannuksen aikoihin uin ensimmäisen kerran elämässäni 250 metriä vaparia putkeen. Pari päivää myöhemmin meni 750 metriä. Ja lopulta pari viikkoa sitten sain uitua ekan kerran kaksi kilometriä.

Uinti on tekninen laji, jossa on koko ajan monia yksityiskohtia mietittävänä ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Paljon on myös henkisiä juttuja. Ihan tarkkaan en siis pysty sanomaan, miksi uinti on nyt alkanut vihdoin sujua, mutta tässä muutamia asioita, joiden koen vaikuttaneen:

1. Olen uinut enemmän. Uinti parani viime syksynä paljon, kun treeniryhmän kanssa kävimme altaassa joka viikko. Sen jälkeen tuli koronan takia taantuma, mutta nyt kesällä on tullut uitua etätöiden jälkeen mökillä avovedessä monena päivänä. Kun vain on vedessä tarpeeksi, tekniikkapalapelin saa pikkuhiljaa kasaan.

2. Vihdoinkin toimiva hengitysrytmi. Olen matkan varrella yrittänyt kaikenlaisia tahdistuksia hengitykseen, monesti luullut löytäneeni juuri sen oikean tahdin, ja sitten taas hyperventiloiden todennut, ettei rytmi toimi yhtään. Joka toisen vedon jälkeen, joka kolmannella, joka neljännellä, 4-2-4-4-2. Ei toimi. Nyt voin sanoa, että oikea rytmi on se, ettei ole yhtä ainoaa vakiorytmiä. Jos ui kovempaa, ilman märkäpukua, vastavirtaan tai aallokossa, uinti on raskaampaa ja happea tarvitsee enemmän. Kun tekniikka ja keli on hyvä, uinti tuntuu helpommalta ja hengittääkin voi vähän harvemmin. Iso juttu on oppia tunnistamaan, milloin tarvitsee puhaltaa ulos kovempaa, milloin kääntyä enemmän ja hengittää sisään vähän pidempään. Kun huomaan ahdistavan olon lähestyvän, olen oppinut, että minun täytyy puhaltaa välillä reippaammin, jotta saan keuhkot tyhjäksi. Hengitän välillä nenän kautta ulos, välillä suun. Ihan sama. Käytännössä olen palannut kaikkien kokeilujen jälkeen hengittämään (enimmäkseen) joka toisella vedolla, mutta olennaista on, että menen fiiliksen mukaan, en minkään teorian, säännön tai oppikirjan.

3. Parempi uintiasento. Tämä on yhdistelmä monesta pienestä korjauksesta. Hyvä tiivistelmä hengitysongelmiin auttavista teknisistä korjauksista löytyy esimerkiksi Efforless swimmingin videolta. Itselleni olennaisin fix oli ehkä se, että yritän uida enemmän ylväästi rintakehä auki (rinta rottingille!). Toinen pieni iso muutos tuli pään asentoon. Kun olen pelännyt, että pää nousee liikaa pintaan, olen itse asiassa katsonut liian suoraan alas kohti pohjaa. Kun muutin katseen kulmaa hieman eteenpäin menosuuntaan, hengitys sujuu luontevammin. Monilla kursseilla on harjoiteltu ns. alamäkiuintia, jotta tarzaneiden pää saadaan riittävän alas. Tajuan nyt, että se on ollut minulle huono ohje (tai sen noudattaminen on mennyt överiksi). Asento on sopiva kun katse on metrin verran kropan edessä. Kolmanneksi, saattaa myös olla, että keskivartalon lihakset ovat vähitellen löytyneet, joten jaksan tukea asentoa voimakkaammin selkä- ja vatsalihaksilla ja pakaroista, jotta vartalo pysyy suorana.

4. Käsiveto. Olen saanut paremmin kiinni rytmistä, jossa kunnon voimakas veto lähtee vasta kun käsi on pystyasennossa, koko käsivarsi taaksepäin, jotta voima kohdistuu taaksepäin (se kuuluisa catch!). Sitä on ollut tosi vaikeaa uskoa, mutta käsivedon alun pitää olla too-deel-la rauhallinen ja vasta lopputyönnössä voi kiihdyttää. Lopputyöntöä ei myöskään saa unohtaa (veto jää minulta usein kesken, ellen keskity). Paketti alkaa olla teknisesti kohtuullisesti kasassa. Nyt pitää vain kehittää rutiini, jolla se myös pysyy kasassa, silloinkin kun alkaa jo vähän väsyttää.

5. Ehkä paras ohje aloittelevalle avovesiuimarille tuli Triathlon Tarenilta: Slow the hell down! Jos yrittää saada uintiin liikaa vauhtia ja voimaa ennen kuin asento on kunnossa, käy todella helposti niin, että pärske lisääntyy, mutta energia menee kaikkeen muuhun paitsi eteenpäin kulkemiseen. Jos esim. käsiveto kohdistuu alussa alaspäin, voiman lisääminen vain nostaa yläkroppaa ja uima-asento muuttuu kyntäväksi.

Ei uinti vielä täysin hallussa ole tai suju mitenkään automaattisesti hyvin joka kerta – tästä kaikki oikeastaan vasta alkaa –, mutta nyt minulla on ensimmäistä kertaa sellainen olo, että selviän puolimatkan uintiosuudesta ensi kuussa. Itseluottamusta pitää vielä kerätä, ja vauhti on tietenkin vielä hidas, mutta iso kynnys on ylittynyt.

Kun aloitin uintitreenit ensimmäisessä uimakoulussa eikä mistään tullut mitään, useampikin ihminen kannusti sanomalla, että jossain vaiheessa se sitten naksahtaa. En meinannut sitä silloin millään uskoa, mutta niin siinä vain lopuksi kävi.

Kolme vuotta räpiköintiä, hengenhaukkomista, epätoivoa ja uskonpuutetta. Kolme vuotta…

Ja sitten: Naks!