Sanotaan, että uinti on useimmille triathlonin aloittaville hankalin laji. Kaikkihan osaavat jotenkin juosta ja kaikki ovat lapsena pyöräilleet.

Tietenkin on monta asiaa, joilla juoksutekniikkaa voi parantaa, ja pyöräily kovaa ei todellakaan ole niin helppoa kuin voisi kuvitella, mutta uinnin tekniikka on minullekin silti se suurin haaste.

Kaikille, jotka suunnittelevat edes lyhyitä tri-kokeiluja kuntosarjan kisoissa, voin lämpimästi suunnitella uimakouluun menoa. Oikeastaan: voin suositella sitä liikunnaksi ihan kaikille toimistotyöläisille, jotka käyttävät arjessa käsiään lähinnä sähköpostien kirjoittamiseen.

Aktiivi-triathlon-harrastaja ei (tietenkään!) selviä uimisestakaan ilman kassillista varusteita, mutta muuten uinti on siitä kiva laji, että aloitukseen riittää geariksi pelkät uikkarit ja uimalasit.

Erilaisia uimakouluja löytyy nykyään monesta paikasta, ja tekniikan perusteiden opettelusta on todella paljon hyötyä. Uimakoulusta saa apua sekä olemattomaan itseluottamukseen että voimien säästöön pidemmillä matkoilla.

Olen viime kaudella pohjiksi ollut Simmiksen Vapaauinnin perusteet -kurssilla ja kehitystä on tapahtunut sen verran, että olen siirtynyt tasolta 0 (ei osaa lainkaan vapaa-uintia) tasolle 1 (tietää teoriassa, miten pitäisi uida).

Hieman haastavaa oli, kun vapaauinnin alkeiskurssi alkoi reippaalla kehoituksella “uikaa nyt aluksi 100 metriä vapaauintia veraa”. Tääh! Eikö tämän pitänyt olla alkeiskurssi?

En onneksi ollut ainoa, joka ui verryttelynä sammakkoa.

Mutta kyllä ne näillä kursseilla tietävät, miten uintia kannattaa opettaa. Peruskurssikin oli täynnä hyviä tekniikkatreenejä. Miten potkitaan, miten menee käsiveto, miten vartalon pitäisi kiertyä. Hengitysharjoituksia, sukeltamisia, käännöksiä. Hitaasti ja nopeasti.

Ainakin itselleni on myös hyvä, että harjoituksia tehdään opettajan johdolla ryhmässä. Kun tietää, että selän takana on joku jonossa odottamassa, ei voi jäädä uskonpuutteessa hengästyneenä arpomaan vaan matkan täytyy jatkua. Uskon vahvasti siihen, että uinti kehittyy nopeammin, kun välillä uidaan epämukavuusalueella. Usein hämmästyy itsekin kun luulee, ettei jaksa – ja jaksaa kuitenkin.

Nyt on siis syksyksi kaksi kurssia buukattu. Viime viikolla alkoi Flytin triathlon-uintikurssi, jossa kaikki muut ovat harrastaneet triathloneja pitkään ja tulleet kurssille “vähän hiomaan tekniikkaa”. Kun itselläni on tavoitteena oppia uimaan sen verran, että kesäkuussa menisi se 750 metriä edes jotenkuten, saan olla kurssilla ajoankkurin roolissa. Luonnetta karaisee, kun on kurssinsa hitain (mutta kyllä minä vielä niille mimmeille näytän…).

Toinen kurssi on Simmiksen vapaa-uinnin jatkokurssi, jossa varmaankin keskitytään enemmän perustekniikkaan. Helpolla en usko pääseväni sielläkään. Arvaan jo, miten kurssi alkaa: Uikaa nyt vaikka 400 metriä veraa…

Epämukavuusalueen kautta eteenpäin.