Äitini kysyi kisojen jälkeen, aionko nyt lopettaa. Siihen oli helppo vastata: Miten niin lopettaa? Vastahan tässä alkuun päästiin!

Vaikka blogin kausi 2 päättyikin kesän lopussa, triathlon-projektini on siis jatkunut. Eikä pelkästään jatkunut vaan muuttunut taas vähän vakavammaksi.

Elokuun kisasta Vantaalla jäi pienestä tulospettymyksestä huolimatta myönteinen olo ja tarve mennä takaisin ja olla ensi kerralla nopeampi. Olen varma, että pystyn parantamaan nykyisestä vielä paljon. Ja niin kauan kuin tapahtuu kehitystä, on harjoittelustakin helppo innostua.

Mitäs nyt sitten?

Kun vuosi sitten olin kokeillut kuntosarjan kisoja ja aloitin varsinaisen triathlon-projektini, ajattelin, että osallistuisin varmaankin vain sprinttikisoihin. Ainakaan en uskaltanut sanoa ääneen, että joskus kokeilisin pidempiä matkoja. Perusmatkat ja puolimatkat tuntuivat täysin epärealistisilta. Miten voisi uida kaksi kilometriä, jos ei jaksa hengästymättä edes viittäkymmentä metriä!

Usko omiin kykyihin kasvaa kuitenkin, kun kokemusta tulee lisää ja kunto paranee.  Nyt on mielestäni ihan selvää, että seuraavana tavoitteena pitää olla joku pidemmän matkan kilpailu.

Omalla kohdallani uinti on ratkaisevassa asemassa ja siinä kehitystä on tapahtunut paljon. Siitä huolimatta hirvittää edelleen ajatus siitä, että pitäisi uida kisassa pari kilometriä.

Uskaltaisiko sen silti sanoa ääneen: puolimatkan kisa ensi vuonna loppukesästä?

Se tarkoittaa aiempaa enemmän harjoittelua, myös talvikaudella, joka on aina aiemmin jäänyt minulta vaillinaiseksi. Pelkän satunnaisen kuntoilufiiliksen varaan asiaa ei voi jättää (tiedän, että kaamoksen tullessa treenit jäävät vähiin, jos suuri suunnitelma puuttuu). Tarvitaan siis systemaattisempi lähestymistapa.

Projektin seuraavassa vaiheessa on siis luvassa enemmän tunteja altaassa ja pyörällä, ja määrätietoisempaa valmentautumista ja suunnittelua, mutta myös paljon pohdintaa palautumisesta sekä harjoittelun ja muun elämän tasapainosta.

Energiapatukat esiin! Tästä alkaa kausi 3.