53. Työmatkapyöräily

Työmatkojen pyöräily on mainiota arkiliikuntaa. Se on myös hyvä tapa aloittaa pyöräilyyn tutustuminen, kun triathlon-kiinnostus herää, mutta pyöräilykokemusta on niukasti.

Kolmen tunnin maantiepyörätreeniin menee nimittäin aikaa sellaiset – yllätys, yllätys – kolme tuntia. Tai oikeastaan kaikkine pakkaamisineen ja kuljetuksineen helposti paljon pidempäänkin. Jos sellaista slottia ei ruuhkavuosien keskellä kovin usein ole, pyöräilyn kanssa pääsee parhaiten alkuun hyötyliikunnan kautta, esimerkiksi juuri työmatkoilla.

Ymmärrän tietysti, ettei työmatkojen kulkeminen fillarilla ole kaikille mahdollista, mutta itselläni työmatka oli edellisessä työpaikassa juuri sopivat 15 km, ja kun suihku ja vaatekaappikin löytyi, niin suunnitelma oli selvä: mahdollisimman usein pyörällä töihin.

Pyörä piti kuitenkin luonnollisesti päivittää.

Jossei ole pyöräillyt säännöllisesti eikä käynyt pyöräkaupassa sitten teini-iän, luvassa voi olla hämmentävä kokemus. Kun ennen piti päättää, ottaako tavallisen pyörän vai retkipyörän, ja vaihteiden määrä oli enintään 12 (kuunnelkaapas lapset, kun isä kertoo ajasta ennen kuin maastopyörät keksittiin…), nyt on tarjolla jos jonkinlaista hybridiä ja crossoveria.

Itse päädyin lyhyehkön surffailun jälkeen siihen, että minulle sopivin työmatkapyörä olisi hieman sporttinen, mutta kuitenkin sopivan ryhdikäs hybridi. Tai kuten sain hieman myöhemmin oppia: ns. fitness-pyörä. Sellaisella olisi hyvä sedän polkea töihin.

Netistä löysin sitten muutaman sopivanoloisen käytetyn, joista päädyin fiilispohjalta siihen, että uusi pyöräni olisi Bianchin Camaleonte IV.

Niitä oli kaupan sillä hetkellä kaksi kappaletta, joista molempia kävin kokeilemassa. Ensimmäinen tuntui mitoiltaan hieman liian isolta, mutta jälkimmäinen, yhtä kokoa pienempi, oikein sopivalta. Sillä, että pyörä on oikean kokoinen ja sopii omalle kropalle ja ajoasennolle, on tosi iso merkitys pyöräilyn sujumiseen. Eri vaihtoehtojen testailuun kannattaa siis arkipyöränkin kohdalla käyttää aikaa.

Olin ostokseeni todella tyytyväinen ja suorastaan puhkuin intoa lähteä pyörällä töihin.  Ja alkuun kaikki näyttikin lupaavalta. Poljin uudella pyörälläni töihin monet kerrat, pyörä näytti hyvältä ja toimi moitteetta (hyvät osasarjat!). Ja Bianchi merkkinäkin kuulosti historiallisen hienolta.

Muutamaa kuukautta myöhemmin totesin kuitenkin, että arvioni siitä, minkälainen pyörä olisi minulle työmatkoihin paras, meni monestakin syystä pieleen.

Ensinnäkin, pääkaupunkiseudun maasto yllätti työmatkapyöräilijän. Matkalla töihin oli monenlaista kuoppaa, kanttaria ja kivetystä, hiekkatietä ja mukulakiviä, ja keväällä myös loskaa ja irtohiekkaa. Idylli kevyesti sileää asvalttia rullaavasta työmatkapyöräilijästä kapearenkaisen fitness-pyörän selässä törmäsi tylysti routavaurioihin.

Toisekseen, en to-del-la-kaan osannut polkea työmatkoja leppoisan ryhdikkäästi. Merimaisemien sijaan katselin keskinopeuksia ja reittiennätyksiä.

Syksyllä ryhdyin siis katselemaan uutta pyörää…

Jos tästä osasta tarinaa pitää etsiä jokin opetus, se voisi olla, että ensimmäinen pyörä kannattaa ostaa edullisesti käytettynä, koska se eka menee joka tapauksessa vaihtoon, kun vauhti kiihtyy ja oppii pyöristä ja itsestään lisää.

Ja pyöräkuumeen kerran alettua loppua pohdinnoille ei sitten ihan heti tulekaan. Tästä aiheessa on luvassa vielä monta jatko-osaa.

Työmatkapyöräilyä olen kuitenkin jatkanut. Se on edelleenkin hyvä tapa ylläpitää pyöräilykuntoa, harjoitella pyöräilyn tekniikkaa ja testata varusteita, vaikkei pitkän matkan kestävyyttä kehitäkään.

Mitenköhän löytäisi sen lisäksi aikaa niille pitkille pyörälenkeille?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s