Uintia jännitin taas etukäteen eniten. Syitä oli kaksi: Uinti on se selvästi heikon laji enkä ole koskaan kisatilanteessa saanut uitua kunnolla. Toisekseen, pitkien matkojen uintirutiini puuttuu vielä ja hyvän rytmin löytäminen on harjoituksissakin ollut vaikeaa.

Varsinkin alku on pitkillä uintimatkoilla ollut tuskaa (naksahduksenkin jälkeen). Henki ei kulje, tai hengitys menee haukkomiseksi, enkä tahdo päästä vauhtiin. Kun siihen vielä yhdistää kisan tuoman jännityksen ja kisastarttien ruuhkat, ennen kisoja pelotti, miten käy. Menisikö taas ihan sekaisin, vaikka tiedänkin, että periaatteessa osaan uida?

Kävin kisaviikolla alussa uimassa kisareitin kerran läpi. Se oli hyvä harjoitus. Uinti oli takkuista, mutta sain hahmoteltua reitin ja kokeiltua minkälaisesta matkasta on kyse. Jokainen häiriötekijä, jonka saa pois kisatilanteen suoritusta sotkemasta, on aina kotiinpäin. Kävi myös taas niin, että eka kierros oli hankalampi kuin toinen, mikä antoi uskoa siihen, että voisin kisoissakin onnistua, kunhan vain pääsen alkuun.

Kuusijärven puolimatkan uinti oli järjestetty niin, että ensimmäinen kierros oli pidennetty 1050 metriin parilla ylimääräisellä koukauksella ja toinen oli 850. Välissä käytiin rannalla kävelemässä väliaikamaton yli.

Ilokseni voin nyt todeta, että uinti sujui varsin hyvin. Meno on hidasta, mutta alun hankaluudet kestivät tällä kertaa vain 250 metriä. Sen jälkeen sain uitua ns. omaa uintia aika rauhassa, paria lummeinsidenttiä ja päähän kohdistunutta läpsäystä lukuun ottamatta. Jälkimmäinen kierros meni tälläkin kertaa paremmin.

Aikaa kului 48 minuuttia, joten tahti ei vielä päätä huimaa, mutta tällä kertaa tavoitteena olikin vain suoriutuminen. Se, että sain kisassa ehjän uinnin, on minulle iso juttu, joka antaa uskoa tulevaisuuteen. Hyvää oli myös se, etten uinnin lopussa tuntenut itseäni millään lailla väsyneeksi. Pidempäänkin olisi voinut uida. Seuraavaksi voin yrittää lisätä kadenssia ja voimaa.

Tunsin itseni voittajaksi jo kun nousin vedestä.