Uintiosuus jännitti viikonlopun kisoissa eniten. Oikeastaan se oli ainoa asia, joka jännitti. En yksinkertaisesti ole saanut uitua tarpeeksi. Rutiini puuttuu eikä omaa rauhallista tyyliä ole vielä löytynyt.

Siitä seurasi Vantaalla paniikkisammakkoa, hyperventilaatio ja onnettoman hidas uintiosuus.

Vielä verrytellessä olo oli ihan ok, ja ensimmäiset vedot lähdön jälkeen menivät kohtuullisesti, mutta ekassa mutkassa laiturin nurkalla törmäsin muihin ja nielaisin vettä. Sen jälkeen peli oli pelattu. En vain enää saanut uintia rauhoitettua ja loppumatka meni pulikoinniksi.

En yleensä hermostu helposti, mutta kun uinnin. aikana tulee häiriöitä ja joudun keskeyttämään uimisen, hengityksen rauhoittaminen ja kroolin uudelleen aloittaminen on minulle tosi vaikeaa. Ja kisatilanteessa ilmeisen mahdotonta.

Tämä on 90-prosenttisesti henkinen homma. Vaikken olekaan vielä koskaan saanut uitua pitkiä matkoja vapaauintia yhteen menoon, ei ole oikeasti mitään syytä, miksi menen kilpailussa paniikkiin, kun vähän hörppään vettä. Ennen seuraavia kisoja pitää saada huomattavasti enemmän rutiinia, jottei uiminen mene pienestä sekaisin.

Jos viikonlopun aika lailla epäonnistuneesta suorituksesta pitää hakemalla hakea jotakin positiivista, se voisi olla se, että jos lauantain räpellykselläkin pääsi alle 20 minuutin, parannuksen pitäisi olla aika helppoa. Ne muutamat pätkät, jotka sain uitua kunnolla vaparia, menivät kyllä paljon keskimääräistä nopeammin. Kun sen vain saisi kestämään koko matkan…

Olen suunnitellut talvikaudelle paljon uintia. Tavoite on selvä: ensi kerralla PB paranee monella minuutilla. Sitä varten on saatava perustekniikka kuntoon, lisää voimaa uintilihaksiin ja pohjiksi niin monta pitkää vetoa, että saan palattua omaan uintiin, vaikka joku potkaisisikin startissa päähän.