91. Avovesiuinti

Nyt kun syksyä pukkaa ja kelit kylmenevät, huomaa taas tylyllä tavalla Suomen avovesiuintisesongin lyhyyden. Juhannukseen saakka on vesi niin kylmää, että neopreeni on uimarin paras ystävä, ja nyt syyskuussa kaivetaan taas uimasukat ja -kypärät esiin ja uidaan jo viimeisiä kertoja.

Moni altaassa uimaan oppinut pitää avovedessä uimista vaikeana, mutta minulle se on ollut oikeastaan helpompaa – tai ei ainakaan vaikeampaa – kuin altaassa uiminen.

Avovedessä saa uida rauhassa, ei ole kukaan tiellä eikä käännöksiäkään tarvitse miettiä (eikä käännöksen kohdalla ole kiusausta pysähtyä pitämään taukoa). Lisäksi märkäpuku kelluttaa, mistä on hengitysvaikeuksien kanssa kamppailevalle uppojalkaiselle iso hyöty.

Näkyvyys on suomalaisissa luonnonvesissä usein aika niukkaa, minkä olen ymmärtänyt olevan monille aloitteleville avovesiuimareille jännitystä luova elementti. Minua veden sameus ei haittaa. Joskus olen pelästynyt vesikasveja, jotka ilmestyvät yllättäen näkökenttään, mutta en pelkää reviiriänsä puolustavaa ukkohaukea tai jättiläismulloa, joka hyökkää syvyyksistä ja vie pesäänsä.

Huono näkyvyys tekee kyllä suoraan uimisesta hankalampaa. Koska meren pohjassa ei ole kaakeliviivaa mitä seurata, tasapainoiseen ja symmetriseen vetoon pitää keskittyä ihan eri tavalla kuin altaassa. Lisäksi pitää harjoitella tähystystä ja etsiä itselle sopiva kurkkausrytmi. Tähystystyylejä on monia. Toiset tykkäävät hengittää samalla kun nostavat päätä; itselleni tuntuisi sopivan paremmin tahti, jossa tähystys tulee erikseen hengitysten väliin.

Suurimmat haasteet omalla, toistaiseksi aika lyhyellä, avovesiuintiurallani ovat olleet kylmä vesi ja meriveden suolaisuus. Vaikka olen tottunut pulahtamaan aamu-uinnille hyvinkin kylmässä vedessä, pidempi uimamatka viileässä vedessä vaatii totuttelua. Hengityksen pitää rauhoittua ennen kuin edes yritän uida matkaa. Siksi kellun aina alussa hetken kaikessa rauhassa ja annan varsinkin kasvojen tottua veteen. Usein uinti alkaa sujua vasta toisella kierroksella, kun veteen on ehtinyt sopeutua. Suolaisessa vedessä korostuu oikea hengitystekniikka ja -tahti, sillä veden hörppiminen tuntuu meressä erityisen ikävältä eikä nenän kautta hengittäminen välttämättä onnistu luonnostaan.

Kun kokemusta kertyy ja avoveteen tottuu, voi alkaa miettiä uimatekniikan eroja perinteisen allasuinnin ja triathlon-uinnin välillä. Esimerkiksi uinnin tempo on triathlon-uimareilla yleensä kovempi kuin allasuimareilla, koska avovedessä ja ruuhkassa uinti on erilaista kuin altaassa omalla radalla liukuminen. Kun kanssakilpailija potkaisee otsaan tai aalto lyö kasvoille ja veto jää siksi välistä, on helpompi päästä takaisin rytmiin vauhtia menettämättä, jos kadenssi on kovempi ja seuraava veto jo tulossa.

Kisauinti on muutenkin ihan oma juttunsa. Ruuhkat lähdössä ja poijuilla, kisäjännitys ja kilpailijat ympärillä tuovat uintiin huomattavasti lisää haastetta. Esimerkiksi oma uintini meni viimeksi kisoissa sen takia täysin pieleen. Ensi kesään mennessä tavoitteena on saavuttaa sellainen rutiini, ettei pakka enää mene pikkujutuista sekaisin. Se vaatii paljon kilometrejä altaassa talvikaudella.

Ja lisää harjoituksia avovedessä. Heti kesäkuussa.

Matias

Yhteiskunnallisista ilmiöistä, kirjoittamisesta, asioiden kehittämisestä, innovaatioista ja teknisistä apuvälineistä kiinnostunut keski-ikäinen mies, diplomi-insinööri, bisnesmies ja perheenisä, joka vapaa-aikanaan urheilee hyvistä aikomuksista huolimatta edelleen vähemmän kuin suunnittelee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s