Kirjoitan tätä parvekkeella, jolta näkyy Välimeri, jonka rannalla kävin juuri juoksemassa intervalleja.

Blogin kirjoittamisessa on ollut taukoa. Aiheita olisi jonossa, mutta on ollut kirjoitusväsy. En siitä kuitenkaan stressaa, sillä kivaahan tämän on tarkoitus olla. Tähän blogiin ei liity pakottavaa ansaintalogiikkaa.

Taitaa olla taas kysymys siitä, että on ollut pimeää. Jos ei ole vielä tullut selväksi, en ole talvella parhaimmillani (tsekkaa vaikka: 98. Koronakaamos, 61. Syysplösähdys tai 74. Armo). Voin parhaimmillaankin vain toivoa, ettei kunto kauheasti putoa talven aikana.

Vaikka kuinka yritän Suomen pimeydessä selittää itselleni, että peruskuntoa pitäisi treenata nyt, jotta ajat ensi kesänä paranisivat, ei vain irtoa. Kesä on kaukana, ja on liian helppoa ajatella, että treenaan enemmän sitten keväällä, kun kelit paranevat.

Joulukuun kolmena ensimmäisenä viikkona sain yhteensä juostua väkinäisesti 70 kilometriä. Nyt olen viimeisen viikon aikana juossut 50 kilometriä eikä tunnu missään. Kello sanoo, että treenaan liikaa. Ei. Tunnu. Missään.

On vain yksinkertaisesti kivempi juosta shortseissa palmujen alla kuin neopreeniin kääriytyneenä nastalenkkareissa kylmässä ja pimeässä.

Ja blogitekstejä on kivempi kirjoittaa parvekkeella, jolta näkyy Välimeri.

Kaikki kunnon triathlonistit postaavat juuri nyt somet väärälleen hiihtokuvia ja kehuvat, kuinka hiihto on ihan parasta pk-treeniä. Not me. Jos kunnollisten treeniolosuhteiden hinta on se, ettei pääse hiihtämään, olen heti valmis luopumaan kaikesta talviurheilusta.

Tämän viikon jälkeen ymmärrän entistä paremmin, miksi niin monet käyvät pitkin talvea etelässä treenileireillä. Jos pidemmän päälle todella haluaisin kehittää kondista myös talven aikana, se olisi minulle todennäköisesti ainoa tapa. Pitäkää suksenne.

Go south, middle-aged man!