Akillesjänteeni ovat olleet viime aikoina kipeät ja olen ihmetellyt miksi. Se on ollut hämmentävää, koska minulla ei ole koskaan aiemmin ollut vastaavaa vaivaa. Olen selvinnyt vähillä ongelmilla – pohkeet ovat tietenkin olleet kipeät vähän väliä ja takalinja kireä oikeastaan aina, mutta mitään sellaista, mikä olisi estänyt juoksemisen, en ole aikaisemmin kokenut.

Ensigooglaamisen perusteella näytti siltä, että oireet voisivat sopia penikkatautiin. Sääristä sattuu ja nilkkaa ojentaessa tuntuu kipua. Esiintyy erityisesti nuorilla, jotka harjoittelevat kovaa, joten kaikki täsmäsi.

Koska varsinainen ongelmakohta on kuitenkin selvästi jalan takapuolella, ja harjoitusmääräni juoksussa ovat olleet aika maltilliset, en silti oikein uskonut penikkatautiin.

Matkan varrella olen oppinut sen verran kehosta ja krempoista, että tiedän, miten joskus kipujen syyt ovat pitkän ketjun tulosta. Ryhdyin siis pohtimaan mahdollisia syitä, ja nyt kaikki on selvää.

Teoria on tämä:

Juoksin talvella paljon enemmän kuin koskaan aiemmin. Hankin myös uudet nastalenkkarit. Vaikka varusteet olivat asianmukaiset, liukkaalla juostessa on väkisinkin varovainen askelluksen kanssa. Sitä katsoo tarkemmin mihin astuu ja askeltaessa alkaa huomaamattaan ikään kuin sipsuttaa.

Sipsuttamisen seurauksena paino siirtyy taaksepäin, jarruttava askellus saa iskut jaloissa tuntumaan enemmän jalan etupuolella eikä jalka enää rullaa oikeaoppisesti lantion alle. Kun tätä tekee koko talven, väärä asento pikkuhiljaa normalisoituu.

Keväällä olivat siis sääret kipeät. Pari kertaa vihlaisi säärestä alamäessä, mistä seurasi se, että rupesin varomaan askelta alamäkeen juostessa. Sehän tietysti hidastaa vauhtia muutenkin, mutta myös siirtää painoa taakse. Niin ollaan taas takapainoisessa sipsutusasennossa, kuivallakin.

En itse ollut koko asiaa huomannut, mutta pari viikkoa sitten seuran juoksutreeneissä valmentajamme kysyi, miksi juoksen niin varovaisesti. Ei mitään syytä, varovainen takanoja vain oli jäänyt päälle.

Siksi siis kipeät akillesjänteet. Da-daa! Hieno harrastus tämä triathlon, joka viikko oppii jotain uutta!

Nyt olen keskittynyt lenkeillä nojaamaan sen verran enemmän eteenpäin, että pääsen varmasti lantion päälle ja saan jalat kunnolla rullaamaan. Varsinkin alamäessä tämä vaatii määrätietoisuutta, koska huomaan yhä pelkääväni, että jalkoihin sattuu, jos nojaan eteenpäin ja yritän säilyttää ehjän asennon.

Tämän akillesjännevaivan korjaamisen resepti on siis yksinkertainen: sopivasti lepoa, vähän nilkkajumppaa ja oikea juoksuasento.

Se asennon korjaaminen vain on yllättävän vaikeaa. Lihasmuisti on hidas muisti, hyvässä ja pahassa.